Tänä vuonna Suomi juhlii satavuotispäiviään. Kanada taas juhlistaa tänä vuonna 150-vuotispäiväänsä. Muutin kesällä Torontosta Rovaniemelle ja juuri ennen muuttoani kuuntelin Kanadan CBC-radiokanavalta anishnaabe elokuvantekijä-kirjailija-koomikko Ryan McMahonin radiosarjan, jossa hän antoi Kanadalle syntymäpäivälahjaksi 12 askeleen dekolonisaatio-ohjelman.

Ajattelin heti, että mikä mainio ajatus ja Suomi tarvitsee samanlaisen lahjan.

Ennen Kanadan heinäkuista 150-vuotisjuhlapäivää julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille. Keskustelu jatkuu yhä.

Etenkin alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset itse ottivat kovasti kantaa siihen, ettei heillä ole juurikaan syytä juhlistaa 150 vuotta kestänyttä kolonisaation historiaa, jonka tuloksena on muun muassa mittava eriarvoisuus, rasismi, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat. Tilastot kertovat synkkää todellisuutta: reservaattien huutava asuntopula ja siitä aiheutuva monen kodittomuus, päihteiden väärinkäytön kierre ja karmeat väkivalta- ja itsemurhatilastot etenkin syrjäisissä pohjoisen kylissä.

Useat kiinnittivät huomion tähän räikeään epäkohtaan: samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Köyhyys kuristaa huomattavasti enemmän alkuperäiskansojen kuin valtaväestön keskuudessa keskimäärin. Jotkut laativat epäkohdasta julistesarjan ja kehottivat kaikkia tulostamaan ja ripustamaan kriittisiä julisteita julkisille paikoille.

Monet kieltäytyivät juhlimasta. Joidenkin mielestä Kanadan perustaminen vuonna 1867 oli tarkoitettu alkuperäiskansojen kuolemankelloksi. Useat ilmoittivat, että 150 vuotta ei ole mitään verrattuna alkuperäiskansojen yhteiskuntien satojen ja tuhansienkin vuosien olemassaoloon.

Jotkut kysyivät retorisesti, miksi juhlia nyt, kun ei alkuperäiskansoja ollut kutsuttu ensimmäisille kekkereille vuonna 1867 – huolimatta siitä, että edeltävinä vuosikymmeninä oli ahkerasti allekirjoitettu lukuisia virallisia sopimuksia Englannin kruunun ja paikallisten kansojen välillä maiden ja resurssien jaosta. Nämä sopimukset ovat edelleen voimassa, mutta Kanada alkoi heti ensi työkseen sivuuttamaan ja rikkomaan niitä.

Joidenkin mielestä Kanada150 juhlistaa alkuperäiskansojen kansanmurhaa ja juhlat olisi pitänyt peruuttaa. Syntyivät hashtagit #Resistance150 ja #Unsettling150 korvaamaan #Canada150:ta.

Joidenkin yliopistojen opiskelijaliitot äänestivät juhlallisuuksia vastaan kampuksillaan. Algoman yliopiston opiskelijaliiton puheenjohtaja totesi, että ”kieltäydymme juhlimasta nationalistisia asenteita paikassa, joka on aiheuttanut syvää väkivaltaa alkuperäisyhteisöjä kohtaan” ja viittasi tällä yliopiston aiempaan historiaan asuntolakouluna, jonka tarkoituksena oli sulauttaa alkuperäiskansat Kanadaan.

Päivää ennen suuria juhlallisuuksia Ottawassa parlamentin edustalle pystytettiinsuuri tipi mielenosoitukseksi ja vastalauseeksi. Osallistujien mielestä ei ollut kyse protestista vaan seremoniasta, jonka tarkoituksena oli muistuttaa muun muassa siitä, että Ottawakin sijaitsee alkuperäiskansojen mailla.

Suomen dekolonisaatio

Vilkas julkinen keskustelu nosti kysymyksen Kanadasta ja sen historiasta pöydälle aivan uudella tavalla. Nyt suuri osa kanadalaisista ainakin tietää vähintään sen, etteivät kaikki suhtaudu suopeasti Kanadan 150-vuotiseen historiaan.

Tiesin kyllä, ettei vastaavanlaista julkista keskustelua ole odotettavissa Suomessa, mutta olen kuitenkin yllättynyt keskustelun totaalisesta puuttumisesta.

Ainoa pyrkimys herättää keskustelua, johon olen törmännyt, on Suohpanterrorin teos, joka imitoi sinivalkoista virallista Suomi100-tunnusta, mutta tekstillä ”Sápmi-Sámieanan 10 000”. Teos oli näytillä Rovaniemen taiteiden yössä 9. syyskuuta Kemijoen Ounaskosken rannassa ja osuvasti roikkui roskiksessa kiinni. Muutoin on ollut todella hiljaista.

Jos voisin, antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä. Voin olla väärässä, mutta minulle on syntynyt sellainen kuva, että Suomen satavuotisjuhla on niin pyhä, ettei sitä uskalla yksinäistä Suohpanterroria lukuun ottamatta kukaan ongelmallistaa. Vai onko niin, etteivät muut näe siinä mitään ongelmaa?

Myös dekolonisaatio-ohjelma olisi hyvä lahja. Mutta kuten McMahonilla Kanadassa, myös Suomessa on ongelmana se, että monet eivät edes tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa. Eli miten aloittaa dekolonisaatio, kun ensin pitää vakuuttaa kolonisaation olemassaolosta?

Dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu kolonialismin olemassaolosta. Myös tänä päivänä. Sillä kolonialismi ei ole vain mennyttä historiaa, vaan kuten teoreetikot ovat vakuuttavasti argumentoineet, se on edelleen jatkuva rakenne yhteiskunnassa. Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Pohjoismaat ovat YK:n perustamisesta lähtien maalanneet itsestään maailman mallioppilaan kuvaa: ei olla harjoitettu maailmalla muiden kansojen ryöstämistä ja alistamista samaan tapaan kuin kolonialistiset suurmaavallat ja viimeiset vuosikymmenetkin ollaan oltu kansainvälisten ihmisoikeuksien edistämisen ja puolustamisen mallimaita.

Kun puhumme kolonisaatiosta, mielikuvat usein pyörivät Kristoffer Kolumbuksessa, joka eksyi Amerikkaan, tai sitten Aasiassa ja Afrikassa, jotka suurvallat ensin jakoivat keskenään ja sitten anteliaasti myöntyivät keinotekoisten valtioiden itsenäistymiseen. Ei suinkaan Pohjoismaissa, eikä varsinkaan Suomessa, jossa koetaan, että ”eihän tämä asia meitä koske, mehän tässä olemme aina olleet vieraan vallan ikeen alla”.

On myös tutkimuksin todisteltu, että etenkin Saamenmaassa ei ole tapahtunut kolonialismia. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin lähestyneet ja tarkastelleet kolonialismia hyvin kapea-alaisesti ja varsinkin uusimpiin kolonisaatioteorioihin perehtymättä.

Historiallisesti myös Saamenmaassa kolonialismi käytti tavallisimpia apuvälineitään: lainsäädäntöä, kirkkoa ja koululaitosta. Lainsäädännön avulla rajoitettiin oikeudet ja mahdollistettiin uudisasutus, ja kirkon ja koulun avulla murennettiin saamelaisten identiteettiä ja itsetuntoa sekä muutettiin maailmankatsomusta ja arvoja.

Kolonialismi on rakenne, ei tapahtuma

Kuten alkuperäiskansat Kanadassa, myös saamelaiset ovat kutsuneet tätä historiaa kulttuuriseksi kansanmurhaksi, joiden seurauksia eletään edelleen.

Englantilainen tutkija Patrick Wolfe lanseerasi käsitteen asuttajakolonialismi (settler colonialism) runsas kymmenen vuotta sitten. Vertailevan tutkimuksensa pohjalta Wolfe erottaa asuttajakolonialismin orjakauppakolonialismista sekä kansanmurhasta. Hän määrittelee asuttajakolonialismin edelleen nykypäivänä jatkuvaksi ja vaikuttavaksi yhteiskunnan rakenteeksi, jonka pyrkimyksenä on alueen alkuperäisten asukkaiden eliminointi heidän maa-alueidensa omimistarkoituksessa.

Wolfe puhuu kolonialismin perustana olevasta eliminoinnin logiikasta, joka ”tuhoaa syrjäyttääkseen” ja jonka pyrkimyksenä on päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina. Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto. Wolfen mukaan ”asuttajakolonialistit tulivat jäädäkseen: tunkeutuminen on rakenne, ei tapahtuma”.

Saamenmaastakin löytyy esimerkkejä eliminoinnin logiikasta ihan tältä vuodelta. Norjan ja Suomen välisen uuden Tenon-sopimuksen viralliseksi tarkoitukseksi sanottiin lohikannan suojelu. Käytännössä sopimus kuitenkin tarkoittaa saamelaisten syrjäyttämistä saamelaisina: alueen alkuperäisinä asukkaina sekä alkuperäiskansana, joilla ei juurikaan ole enää turistia parempaa kalastusoikeutta jokeensa.

Tämä huolimatta siitä, miten Tenojokivarren saamelaisten identiteetti on sukupolvien ajan muodostunut nimenomaan joen kautta ja suhteessa siihen, ja että oikeudet ovat kulkeneet suvuissa pitkien perinteiden ja hyvin vakiintuneiden tapaoikeuskäsitysten mukaisesti.

Syntynyt Ellos Deatnu! -liike ja heidän julistamansa moratorio ja autonominen alue Utsjoen Tiirasaaren ympärille on konkreettinen esimerkki dekolonisaatiosta ja eliminoinnin logiikan torjumisesta.

Lahjan logiikka

Itse olen pohtinut lahjan logiikkaa, joka juontuu alkuperäiskansojen maailmankatsomuksesta ja pohjautuu vuorovaikutteisuuteen ja vastuullisuuteen toisia kohtaan. Tässä yhteydessä lahjan logiikka tarkoittaa vaikkapa sitä, että satavuotias Suomi ottaa lahjan vastaan ryhtymällä avoimin mielin keskusteluun sekä myös tekemään kotiläksynsä kolonialismin olemassaolosta.

Jos dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu, niin toinen askel on se, että vastapuoli ryhtyy kuuntelemaan ja tarkastelemaan asioita hieman toisesta näkökulmasta. Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa?

Kirjoitus on julkaistu Politiikasta.fi -verkkolehdessä 12.10.2017