Olen aiemmin toiminut Toronton yliopiston professorina ja asuin Kanadassa totuuskomission toiminnan aikana. Tässä puheenvuorossa tuon esille seitsemän keskeistä asiaa, joista Suomen totuuskomissio voi oppia tai ottaa huomioon työkentelyssään liittyen Kanadan prosessiin.[1]
Kanadan totuus- ja sovintokomissio oli ensimmäinen, joka keskittyi nimenomaan alkuperäiskansojen kolonisaatiohistoriaan. Se sai alkunsa joukkokanteesta, jonka asuntolakouluista selviytyneiden ryhmä nosti valtiota vastaan. Kanne ratkaistiin tuomioistuinten ulkopuolella juridisella sopimuksella, joka velvoitti valtiolta anteeksipyyntöä, korvauksia sekä totuus- ja sovintokomission perustamista. Komissio toimi vuosina 2008-2015 ja keskittyi käsittelemään alkuperäiskansojen asuntolakouluista aiheutuneita traumoja. Laaja loppuraportti käsittelee asuntolakoulujen historian lisäksi sen edelleen jatkuvia vaikutuksia alkuperäiskansayhteisöissä. Loppuraportti sisältää 94 toimenpide-ehdotusta nimellä Calls to Action, jotka kehottavat niin valtiota, eri instituutioita ja yksittäisiä kanadalaisia osallistumaan sovittelun edistämiseen eri tavoin.
Vaikka Kanadan komissio keskittyi asuntolahistoriaan ja kokemuksiin ja Suomen komissio on mandaatiltaan huomattavasti laajempi, Kanadan komission kokemuksista minun mielestä on useita, etenkin rakenteellisia ja toimintatapoihin liittyviä seikkoja, joita Suomen komissio voi hyvinkin käyttää työnsä apuna ja joita myös Suomen valtion tulee huomioida.
Ensimmäinen oppi Kanadasta ja muistakin sovintoprosesseista on valtion virallisen anteeksipyynnön merkitys prosessin alkuun pääsemiselle ja toteuttamiselle. Anteeksipyytäminen osoittaa toiselle osapuolelle, että väärinkäytöksiin syyllistynyt osapuoli ottaa vastuun omista teoistaan ja avaa näin tietä sovittelulle. Ilman tätä kärsineen osapuolen on henkisesti vaikeaa ryhtyä prosessiin, johon kuuluu henkilökohtaisesti koettujen vääryyksien julkinen esilletuominen.
Toinen oppi onkin totuuden esilletuomisen ja sen hyväksymisen tärkeys. Totuudella saamelaisten historiasta, myös 500-vuotisesta kolonisaatiohistoriasta, on suuri merkitys Suomelle ja suomalaisille, joista monet eivät tiedä mitään. Myös me saamelaiset itse tarvitsemme tätä totuutta. Emme tunne omaa historiaamme riittävästi, sillä sitä ei edelleenkään opeteta kouluissa. Kenties tunnemme yksittäisten ihmisten kertomuksia ja näemme ympärillämme kolonisaation vaikutuksia kuten alkoholismia, väkivaltaa ja itsemurhia. Silti monilta puuttuu kokonaiskuva ja -ymmärrys siitä miten ne liittyvät toisaalta ylisukupolviseen traumaan ja toisaalta valtion assimilaatiopyrkimyksiin.
Kanadan komissio keskittyi entisten asuntolaoppilaiden kokemusten kuulemiseen sekä tämän historian tunnustamiseen ja tallentamiseen. Kerätty materiaali on sijoitettu Manitoban yliopiston yhteyteen perustettuun Kansalliseen Totuus- ja sovintokomissiokeskukseen. Opetus- ja tutkimuskäyttöön tarkoitettu aineisto sisältää miljoonia dokumentteja, satoja valokuvia ja yli 7000 entisen asuntolaoppilaan antamaa lausuntoa.
Kolmas keskeinen oppi liittyy opetuksen keskeiseen rooliin sovitteluprosessissa komission työn päätyttyä. Suuri osa Kanadan totuus- ja sovittelukomission suosituksesta koskee opetusta muodossa tai toisessa. Useat oppilaitokset peruskoulusta yliopistotasolle ovatkin alkaneet toteuttamaan suosituksia. Muun muassa Toronton yliopisto asetti oman komissionsa selvittämään suositusten toimeenpanemista yliopiston sisällä.
Neljäs oppi koskee kaikkien kansalaisten mahdollisuutta ja velvollisuutta osallistua sovitteluun. Kanadassa komissio järjesti paikallisten kuulemistilaisuuksien lisäksi seitsemän kansallista tapahtumaa eri puolilla maata, joissa valtaväestö ja alkuperäiskansojen jäsenet kokoontuivat käsittelemään kansallista historiaa ja siihen liittyvää traumaa. Tapahtumat kestivät yleensä useamman päivän ja niissä entiset asuntolakoulujen oppilaat saivat halutessaan kertoa kokemuksistaan. Tapahtumat järjestettiin läheisessä yhteistyössä alkuperäiskansojen kanssa. Tämä näkyvyys ja kunnioitus loivat puitteet, jossa asuntolakoulujen selviytyjät pystyivät jakamaan kokemuksensa. Kansallisten tapahtumien yhteydessä järjestettiin myös ”opetustelttoja”, joissa yleisöllä oli mahdollisuus tutustua alueensa asuntolakoulujen historiaan.
Suomen komissionkin tulee tarkasti pohtia, miten saada valtion lisäksi niin eri tahot kuin yksityiset kansalaisetkin aktiivisesti osallistumaan sovitteluprosessiin sen onnistumiseksi. Aktiivinen osallistuminen tarkoittaa mm. valmiutta oppia ja muuttaa omia näkemyksiään, asenteitaan ja toimintatapojaan sekä sitoutua suositusten toimeenpanoon.
Viides oppi on että komission onnistumisen edellytys on että valtio lopetettaa toimenpiteet, jotka rikkovat kansainvälisesti ja kansallisesti määriteltyjä alkuperäiskansojen oikeuksia. Suomea velvoittaa YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien sopimus, joka määrittee alkuperäiskansojen minimioikeudet, ja sitovat omat kansalliset saamelaisia koskevat lait, joita viime vuosina on tietoisesti rikottu. YK on viimeksi 11.3.2021 kehottanut raportissaan Suomea muuttamaan lakeja, jotka syrjivät saamelaisia koskien heidän kielellisiä, kulttuurisia ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia.
Viisi vuotta Kanadan komission työn päättymisestä ja loppuraportin julkaisemisesta suurin osa maan alkuperäiskansoihin kuuluvista ihmisistä on pettyneitä tai erittäin pettyneitä sovintoprosessiin. Monien mielestä sovintoprosessi on kuollut johtuen loppuraportin julkaisun jälkeisestä valtion sovitteluretoriikasta ja kaksinaismoralismista. Pääministeri Trudeaun liberaalihallituksen alkuperäiskansamyönteiset puheet ja lupaukset ovat olleet ristiriidassa hallituksen toimenpiteiden kanssa etenkin luonnonresurssien suhteen, kuten öljy- ja kaasuputkien rakentaminen alkuperäiskansojen maille. Tyhjillä lupauksilla tai niiden rikkomisella ja ristiriitaisella toiminnalla ei yksinkertaisesti voi parantaa suhteita alkuperäiskansoihin eikä edellyttää sovinnon syntymistä. Tähän mennessä 94:stä toimenpide-ehdotuksesta vain 10 on toteutettu, 23 on käynnissä ja 23:a ei ole käynnistetty lainkaan (38 on laitettu alulle).[2]
Tästä syystä kuudes oppi: Jottei käy kuten Kanadassa, komission päätettyä työnsä tulee perustaa seurantaelin, joka monitoroi komission suositusten toteuttamista. Muutoin ne liian helposti unohtuvat ja jäävät keräämään pölyä viranomaisten hyllyihin.
Seitsemäs ja viimeinen oppi koskee kaikkia suomalaisia ja Suomessa asuvia, ei ainoastaan komissiota, ja liittyy toistuvasti esitettyyn kysymykseen siitä, että kenellä on vastuu historian väärinteoista ja kuinka kauan. Tämä on kuitenkin väärä kysymyksenasettelu kahdesta syystä. Ensimmäinen syy liittyy yleiseen, myös Kanadan TRC:n taipumukseen tulkita vääryydet ainoastaan historiallisina tapahtumina. Tästä seuraa, ettei ymmärretä sitä, kuinka toisaalta historiallisten vääryyksien perintö jatkuu tänä päivänä erilaisina sosiaalisina ongelmina ja toisaalta myös vääryydet jatkuvat edelleen mm tämänhetkisenä valtion politiikkana, jossa alkuperäiskansojen oikeuksia ei tunnusteta tai toteuteta.
Suomen komission tuleekin pitää tämä mielessään, sillä ”nykyisen syrjinnän tunnistaminen ja arviointi” on kirjattu komission mandaattiin (”tunnistaa ja arvioida historiallista ja nykyistä syrjintää, mukaan lukien valtion sulauttamispolitiikkaa, sekä oikeuksien loukkauksia”).Toiseksi, mandaatin mukaan Suomen komission yhtenä tavoitteena on rakenteellinen muutos, ”joka tukee saamelaisten mahdollisuuksia ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan, sisältäen perinteiset elinkeinot – joiden ytimessä on yhteys maahan ja veteen”.
Rakenteellisen sovinnon aikaansaamiseksi on puututtava perustavanlaatuisiin ongelmiin, joihin kuuluvat instituutiot, normit, käytännöt ja aineelliset olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet vääryyksien syntymiseen ja osallistuvat niiden jatkumiseen nykypäivänä. Politiikkatutkija ja -filosofi Iris Marion Young puhuu kahdenlaisesta vastuusta: sosiaalisen yhteyden vastuusta ja vastuuvelvollisuudesta. Jälkimmäisessä on kyse tavanomaisesta syyllisen löytämisestä, jota voidaan pitää tilivelvollisena väärinteoistaan. Etenkin alkuperäiskansoja koskevassa sovintoprosessissa on kuitenkin enemmän kyse sosiaalisen yhteyden vastuusta, joka korostaa yksilöiden yhteisestä osallistumisesta epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin ja näin ollen vastuusta osallistua myös niiden purkamiseen. Toisin sanoen vastaus kysymykseen siitä, kuinka kauan ja kenellä on vastuu väärinteoista, on että epäoikeudenmukaisuudet ovat rakenteellistuneita, jotka jatkuvat tänä päivänä, ja kaikilla kyseisiin rakenteisiin osallistujilla on vastuu niiden purkamisesta niin kauan kuin ne ovat olemassa.
[1] Puheenvuoro Saamelaisten totuuskomission tilannekatsaus -webinaarissa 22.3.2021. Järjestäjinä Historioitsijat ilman rajoja Suomessa ja Suomen arktinen seura.
[2] https://newsinteractives.cbc.ca/longform-single/beyond-94?&cta=1